Omia kuulumisia

Kuten olette varmaan huomanneet niin ne minun kauan odotetut Fitness kilpailut on nyt lauantaina 18.4 ja haluaisin tähän väliin ennen kisoja teillekin tänne hevosblogin puolelle laittaa omiakin kuulumisia miten minulla on mennyt kaiken kanssa.

Diettiä on nyt takana tasan 14 viikkoa ja välillä ollut tietenkin todella rankkaa, mutta kokonaisuudessa yllättävän helppo ja mukava kokemus. Kaikki aina luulee, että jos lähtee tällaisille dietille niin "ei saa syödä mitään" ja koko ajan ollaan hormoonit sekaisin. Itseasiassa tuo on minulla iskenyt nyt vasta pari viikkoa ennen kisoja, sillä nyt näin lähellä kisoja on pakko vähentää ruokaa ja sehän tietenkin vaikuttaa heti mielialaan.

Kuitenkin, olen todella paljon oppinut itsestäni tämän matkan varrella. Oppinut ja koetellut omia rajoja ja nyt olen itsestäni viisaampi. Olen sortunut - kyllä. Maailma ei siihen kaatunut ja kroppa voi edelleen suhteellisen hyvin. Olen oppinut olemaan itselleni samaan aikaan tiukka, mutta pitänyt kuitenkin järjen kädessä. Asetin itselleni tavoitteet, että lavalle menen voittamaan itseni ja tätä matkaa en tee kenekään muun vuoksi kuin itseni takia.

Asenne millä lähtee tällaiseen rutistukseen on kaiken tärkein. Jos heti alusta kaikki on kamalaa, on nälkä, menee hermot, on kylmä, on nälkä, nälkä ja ikävää niin eihän se pääkoppa kestä sinne lavalle asti. Jos minulla on ollut erittäin huono päivä ja motivaatio hukassa, silloin ne todelliset ystävät ja tukijoukot ovat tulleet esiin ja auttaneet minua uuteen nousuun. Hevoset on ollut minulle sellainen henkireikä tästä kaikesta. Jos on huono päivä tai väsyttää, otan talikon käteen, laitan musiikkia korville ja alan lappaan paskaa. Kaikki unohtuu ja olen omassa maailmassa aivan rauhassa. Vain minä ja hevoseni.

Varsinkin nyt näin loppuvaiheessa voimat ovat vähentyneet ja aina ei vain jaksa kaikkea tehdä. Tosin luulin alkuun, että olisin fyysisesti hyytynyt jo pari viikkoa sitten vaan en. Hevosiani ratsastan yhä edelleen ja jaksan kuitenkin sinne selkään nousta. Selässä tosin en enää jaksa mitään super rankkaa aivojumppaa tehdä, vaan hepat on ehkä nyt sen suhteen päässeet pikkasen "helpommalla". Ennan ja Annan apu on ollut korvaamaton tallilla, sillä välillä se vaikein ei ole ratsastus vaan se karsinoiden siivous.

Jokainen päivä kuitenkin olen herännyt sillä asenteella, että tästä tulee hyvä päivä. Sillä pääsee jo niin pitkälle ja kaikki yhtäkkiä tuntuukin paljon kivemmalta. Iso kiitos meidän äitille, joka on tallin lisäksi auttanut minua myös henkisesti. Takapakkia on tullut ja äitille on ollut helppoa purkaa vaivani - mikä ennen diettiä ei ollut. Jos hän tämän lukee niin "Äiti oot paras, kiitos." :')

Nyt enää kaksi päivää kisoihin ja motivaatio on varmaan 200%!! Lähden jo perjantaina Helsinkiin jolloin Enna ja Anna jää hoitamaan hevosia karsinoita ja liikutusta myöden. Minä palaan talikon varteen todennäköisesti vasta sunnuntaina ja pääsen taas normaaliin arkeen.

Pitäkää minulle peukkuja! 

Tämä heppatyttö käy lavalla vähän näyttämässä mihin meistä oikein on! ;)