Hei kaikille! Joulukalenterin luukkuja on jäänyt valitettavasti väliin sillä tämä koko viime viikonloppu on ollu niin hektinen, että minulla ei vaan ole aika riittänyt blogia kirjoittaa. Enkä myöskään halua sitä kirjoittaa kiireessä, koska ei tekstistä tule tällöin hyvää ja ajatukset ei ole täysin blogissa mukana.
Hevosten kanssa menee noh...jotenkin. Uffen satulahomma kumoutu, enkä uskaltanut penkkiä tilata ulkomailta kun pelkään ettei ole täysin sopiva. Eilen olimme Joonaksen estevalmennuksessa ja se meni...ei nyt parhaiten. Meillä on uffen kanssa ollut niin kauan taukoa, että kummaltakin on mennyt luottamus hyppäämiseen ja minä oikeasti pelkäsin jotain 70cm okseria....koko ajan pelko, että uffe kieltää eikä uskalla hypätä ja lapa menee taas kipeeks jne...uffe yllätti ja hyppäsi ne okserit vaikka minua pelotti. Pari kertaa tuli stopit kun ei kumpikaan uskaltanu ja homma ei onnistunut. Fiilikset on aika maassa tällä hetkellä tuon tilanteen takia. Tuntuu, että tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin kun ei mikään onnistu. Mutta kun ei saa....
Urcon kanssa kävin jo selässä ja päästiin jo ratsastaan kunnolla. Erehdyin laittaan romaaniin palat ja se oli vähän liian tiukka sille säkän kohtaa, joten ensi kerralla ilman. Paljon liinassa työskentelyä ja toivottavasti kelit taas paranisi niin pääsisin selkään. Tullut pelko siitäkin, että jos se yhtäkkiä ei olekaan enää hyvä ja viskasee mut sinne kivikovalle kentälle...välillä on hieman epätoivoinen olo.
Zeuksen kanssa Enna on onneks käynyt sitä liikuttamassa. Viikonloppuna en ehtinyt sen kanssa tekeen yhtään mitään ja olen tullut päätökseen että se pistetään myyntiin nyt alkuvuodesta. Minulla ei aika riitä kaikkiin jos haluan kunnolla keskittyä niihin. Haluan, että zeus pääsee kotiin, missä sille on antaa enemmän aikaa. Meillä se ratsastus on mennyt siihen, että käydään kentällä vaan pyörimässä koulua. Ei sekään ole mukavaa kummallekaan. Se on niin ihana hevonen, mutta pitää ajatella sitä tessan varsaa. Sielä se mun unelma kasvaa.
En kuitenkaan aio nyt vaipua masennukseen vaikka eilen siltä tuntuikin ja ainoa lohtu oli istua uffen boxissa ja itkeä. Tämä on tätä ylä- ja alamäkeä, ja pitää arvostaa niitä pieniäkin ylämäkiä. Tammikuussa lähden portugaliin ja haen uffelle tuon saman penkin mikä meillä oli mutta yhden tuuman leveempänä. Jotain on tehtävä ja en anna periksi, että maksan suomessa tajuttomia hintoja satulasta. Me noustaan ja minun on vaan pakko jaksaa uskoa siihen. Olen onneksi antanut itselleni periksi vaikka vaikeaa on ollut, että minun pitää luopua jostain, jotta voin tähdätä pidemmälle.
Tällä hetkellä on ihan sama mitä minulle joku sanoo, minä lähden tekeemään näin ja toivon, että ensi vuonna kaikki alkaisi olemaan hyvin kuten ennen. Hevoset on mulle kaikki kaikessa, joten niiden kanssa teen kaikkeni, että niillä on hyvä olla. Kun "pienennetään" hevosmäärää niin pystyn antamaan kaiken aikani niiden liikuttamiseen ja kehittämiseen. Minun ei tarvitse tähdätä kansallisille kilparadoille, kunhan itse olen tyytyväinen meidän omiin suorituksiin, oli ne sitten harjoitustasolla tai aluetasolla, ne on minun hevosiani ja haluan niillä harrastaa. Tätä tämä kuitenkin on, tai oikeastaan minulle elämäntapa.
Rakastan hevosiani yli kaiken, jopa kuntosaliakin enemmän, joten minulta ei tarvitse kysyä kummassa olen ensin jos pitää valita - tallilla. Tänäänkin oli myrkyisen kelin takia jätettävä ratsatukset haaveeksi, mutta oli vaan ihanaa harjata heppoja, siivoilla karsinoita laulaen musiikin tahtiin, rapsutella mammaa korvan takaa. Tällaisia ihania rauhallisia hetkiä, kyllä tuli vaan paljon parempi mieli kun arvostaa näitä tilanteita.
Haluan vain sanoa, että noilla pienillä ihanilla hetkillä minä tsemppaan eteenpäin. Vaikka eilen fiilis oli aivan kurja ja vieläkin hieman harmittaa tuo minun ja uffen tilanne, minä muistan noissa hetkissä nämä hetket, milloin hevosten kanssa koko elämäni tuntuu onnelliselta ja pakotan itseäni, etten saa ikinä luovuttaa. Periksi pitää antaa, mutta ei ikinä luovuttaa. Meidän äiti on ihana tällaisissa hetkissä, kiitos hänelle. Eilinen tuki oli tarpeen <3
