Joulukalenteri : Luukku 19

Olen pohtinut jo jonkin aikaa fyysisen ja henkisen trenaamisen tasapainoa. Kuinka kroppa etenee ja kuinka pääkoppa pysyy perässä mukana? Millaisia vaikutuksia saamme mediasta,  paineita pyrkiä täydellisyyteen ja "hetikaikkiminulle"-asenne huolestuttavat minua ihmisissä kun puhutaan treenaamisesta.

Valmentajani valaisi minua viime viikonloppuna,  kun olimme yhdessä treenaamassa ja mieleen jäi mahdollisuus tähdätä sittenkin erilaiseen kilpailuun. Ei aivan BodyFitness vaan sen tapainen uusi laji, missä naiset eivät niin nälkiinnytä itseään aivan ruti kuiviksi, vaan sarja jossa nainen on lihaksikas mutta säilyttää hieman muotojaa. Kuten Taavi (valmentajani) sanoi, paljon terveellisempi ja paremman näköinen sarja kuin täysi BodyFitness.

Kilpailuihin valmistautuminen vaatii paljon fyysistä jaksamista, mutta kaikista eniten henkisellä puolella vaaditaan tasapainoa ja kykyä selviytyä edes kisoihin asti. Minullahan ei ole vielä kokemusta fitness kisoista, mutta olen lukenut paljon kilpailijoiden ja valmentajani kanssa juteltiin kauan näistä, jolloin pereyhdyin lisää tähän.

Tällä hetkellä itsellänikin ainakin on tavoitteena Joskus päästä kisoihin, mutta se jää arvaukseksi kuinka kroppani reagoi siihen. Nimittäin se kuihtunut vartalo säilyy sen pari päivää ja kisojen jälkeen painoa voi helposti tulla jopa 5-10kg lisää! Ja et todellakaan näytä samalta kisojen jälkeen! Osa toipuu siitä hyvin ja ovat jo muutaman kuukauden jälkeen hyvässä kunnossa, mutta osalla toipuminen voi kestää jopa vuoden, joten onko se kilpailu sen arvoista, että kärsit siitä seuraavat puoli vuotta? Mutta tätä ei voi tietää, ku  vasta kisojen jälkeen. Kaikki olemme erilaisia yksilöitä ja meillä kaikilla on  tietenkin oma tapansa palautua suorituksista kuten esim. jos rankan kouluräänkin jälkeen jaksat kävellä seuraavana päivänä vedit joko hyvin tai puoliteholla. Jos kävely on tuskasta annoit kaikkesi tai et mitään :D

Vaikka kroppa palautuisi suhteellisen nopeasti ja hyvin kisoista, mitens sitten mielesi? Mielyttääkö enää sen kisakropan jälkeen katsoa peiliin, kun tuntuu siltä, että kaikki työ on hukkunut nyt jo massan alle? Toisaalta jos ajattelee positiivisesti, saa olla ylpeä itsestään kun on selvinnyt fitness kisoista! Ei ihan kaikki kestä sitä painetta, kuria, treeniä ja kaikilla ei ole sitä todellista halua mennä aivan loppuun asti..jolloin tulokset eivät ole toivottuja. Mietitään. Annatko kaikkesi ennen kisoja ja sijoitut vai jätät osan kisavalmistelusta puoli tiehen ja menestys lavalla jää sen takia syrjään? Kumman valitsisit? Sama pätee ratsastusksessa. Jos treenaat hevostasi ahkerasti ja jaksat kisoissa muistaa ja ratsastaa oikein sijoitus on hyvin mahdollinen!

Henkisesti fitness kilpailuihin valmistautuva kokee yleensä aina, että ei ole ikinä vielä tarpeeksi hyvä. Kuinka hyvä pitäisi omasta mielestä olla? Pitäisikö aina lähteä tavoittaan täydellisyyttä ja vaikka emme sinne pääsisi niin hyväksytäänkö se mihin ollaan jo päästy? Jokainen vastaa tietysti erilailla näihin ja itse ainakin pyrin antaan parhaani joka kerta ja jos se ei riitä jatkan niin kauan kun riittää. En hyväksy heikoutta, vaan pitää aina tähdätä korkealle aivan kaikessa. Mutta tämähän on vaan oma mielipiteeni...

Kaikille luodaan kuva hienosta timmistä, lihaksikkaasta vartalosta, ja monissa paikoissa luvataan pienessä ajassa mahtavia tuloksia. Faktaa on, minulla kesti melkeim vuosi päästä tähän missä olen. Okei, jos olisin antanut kaikkeni kuntosalille, ei olisi ollut aikaa hevosille ja elämäni pyörisi koko ajan treenaamisen ympärillä. Mutta en minä sitä vain halua! Hevoset on minulle loppujen lopuksi aina se ykkös juttu, joten asetin itselleni riman matalalle ja otin pieniä askelia kohti unelma vartaloani. Voin sanoa, että tällä hetkellä olen puolessa välissä suhteellisen hyvää kroppaa johon saan olla ylpeä :) mutta kaikki ei ollut aivan ihanaa alkuun..

Minulla oli alkuun todella, todella vaikeaa ymmärtää, että muutoksia ei tule päivässä, viikossa tai kuukaudessa ja oli vaikeaa oppia olemaan kärsivällinen itsensä kanssa. Jos tähän ryhdyin minun pitää myös odottaa rauhassa. Onneksi minulla oli Sami, koska ilman häntä en olisi päässyt näin pitkälle.. Sami oli se mun tärkein tukihenkilö, joka jaksoi pakottaa eteenpäin treeneissä vaikka itkua väänsin, jaksoi neuvoa ja tsempata eteenpäin vaikka kuinka näin itseni peilistä kamalana. Tämän hyväksyminen kesti minulla kuukausia, mutta heti kun ymmärsin olla sujut itseni kanssa, myös tuloksiakin alkoi näkyä. Ette usko kuinka monta kertaa olen itseni suurin piirtein itkenyt uneen, koska vihasin itseäni niin paljon. Pidin itseäni kamalana, nollana. Sellaisena, joka ei ikinä pääse mihinkään. Mutta hei, missäs olen nyt? Kärsivällisyys kannatti ja hei nyt olen jo tässä!

Mun ikuinen PT <3

Tiivistäen kaiken, Fitness on haastavaa sekä kropalle, että mielelle. Jos olet varma, että haluat aloittaa treenaamisen, ja mahdollisesti jonain päivänä tähtäimessä jopa kilpailut tai miksi ei vaan timmi kroppa, muita pitää itsestäsi ensin. Kukaan muu ei siihen pysty kuin sinä. Varmista, että sinulla on tukijoukko, johon voit aina luottaa ja jaksat heidän avulla eteenpäin. Sanon kokemuksesta tämän: "Winners never quit, quitters never win".

Herättikö tämä mitään kysymyksiä tai pohdintaa?