Vain tekemällä pääset eteenpäin

Oli asia mikä hyvänsä elämässä, niin vain ja ainoastaan tekemällä pääsee siinä eteenpäin. Tämä pätee yhtä hyvin myös hevosten kanssa ja olen itse huomannut nyt ehkä parhaiden kuinka kova työ palkitaan. Tietenkin itselläni on kokemusta tästä oman kehon suhteen, mutta hevosten kanssa saan ehkä enemmän mielihyvää kun nään niiden menevän eteenpäin.

Lähinnä eniten tässä minua motivoi Tessan kehitys. Viime viikon sunnuntaina olimme Ypäjällä Barokkipäivillä (postaus tulee teille huomenna kahtena osana !) ja sielä tamma todellakin yllätti minut. Mennään pikkuisen kuitenkin vielä ajassa taaksepäin: Tammikuu 2016. Tammikuussa aloitimme Tessan kanssa tekemään kunnolla töitä noin kolmisen kertaa viikkoon. Olimme jo viime vuoden syksyllä palanneet selkään, mutta varsan kanssa ratsastaminen oli välillä haastavaa. Joten tehtiin lähinnä todella simppeliä asioita ravissa ja laukassa annoin Tessan vaan mennä. Tammikuussa edettiin edelleen rauhassa ja samaan aikaan oli varsan vieroittaminen. Työskentely oli lähinnä niitä perusasioiden kertaamista ja huomasi kuinka Tessalla ei vielä ollut voimaa. Mentiin tamman ehdoilla ja annoin sen itse liikuttaa itseään rennosti, ilman mitään vaikeimpia tehtäviä.

Helmikuun aikoihin aloimme käymään muualla ratsastamassa. Ensin Niinisalossa ja sitä Kankaanpään maneesille. Taidettiin jo ottaa ensimmäisiä Kallen kouluvalmennuksia silloin alle. Valmennukset oli suorastaan sanottuna alkuun aivan kamalia. Meillä meni 15min siihen, että juoksutin Tessaa ensin ennen kun nousin selkään ja kun vihdoin pääsin selkään niin pienestäkin äänestä tamma saattoi singahtaa maneesin kattoa kohden. Kesti melkein tunnin ennen kun saatiin edes muutamia hyviä ja suht rentoja pätkiä. Sitkeästi vaan kuitenkin jatkoimme töitä ja valmennuksia otettiin melkein joka viikko.

Maaliskuussa olimme sitten ensimmäistä kertaa reiluun kahteen vuoteen Vaurion Villen kouluvalmennuksessa. Valmennus meni siihen, että koitimme Tessaa renouttaa käynnissä ja ravissa en saanut melkein hengittää, sillä pienemmästäkin väärästä liikkeestä tai painoavusta tamma olisi karannut totaalisesti alta. Laukkaa otimme vaan ympyrän, jotta Ville näkisi miten se liikkuu. Emme siis sitä edes päässeet työstään. Kallen valmennuksissa laukkatyöskentelyä otettiin aina vähän miten tamman mieliala sen salli. Jos alkutehtävissä homma tuntui hyvältä, otettiin semmosia puoliympyrän kokoisia laukkapätkiä. Yksikin hyvä askel riitti. Aina haluttiin päättää valmennus siihen yhteenkin onnistuneeseen tehtävään, vaikka kuinka yksinkertainen se välillä olikaan.

Tässä oli jo pientä toivon alkua!

Huhtikuun ja Toukokuun aikana välillä nähtiin jo hyviäkin parannuksia Tessan kanssa, mutta kaikki saattoi seuraavana päivänä olla aivan toisin. Muistan kun Anniina kävi meitä kuvailemassa tuohon aikaan ja Tessa oli melkoisen kamala. Ihan kuin dynamiittipötköllä olisi ratsastanut. Sanoin Anniinalle, että koitan nostaa laukan ja mennä puolikkaan ympyrän kuvien vuoksi. Saatiin just se melkein kokonainen ympyrä kun homma karkas ihan käsistä. Tessa oli niin kuuma ja yliherkkä kaikelle. Oli niitä muutamia päiviä jolloin huomasin jo alkuraveissa, ettei koko hommasta tule yhtään mitään. Teki vaan mieli lyödä hanskat tiskiin kun edistystä ei meinannut millään tulla. Joskus saatoin vaan viedä Tessan takaisin tarhaan kyyneleet valuen poskilla (okei, olin viimeisilläni kisadietillä ja hormoonit on silloin melkoisen herkällä). Ton tamman kanssa kun on ihan turha lähteä tappeleen. Jos ei hyvällä niin ei sitten millään muullakaan keinolla. Enkä nyt tässä sano, että kanatan pahaa keinoa - ei missään nimessä. Aina pitää mennä hevosen ehdoilla. Liikaa ei saanut tehdä ja jos pyysin jossain tehtävässä pikkusen enemmän, Tessa saattoi ottaa sen lungisti tai saattoi ahdistua sinne sen omaan stressikuplaan. Todella, todella haastavaa aikaa.

Kaiken lisäksi Tessan kanssa on ollut allergisen reaktion ja alkavan mahahaavan takia takapakkia. Tuntui, ettei millään päästä ponnistaan takaisin töihin. Viikot vierähtivät ja Tessa alkoi paranemaan pikku hiljaa. Kesäkuun tiennoilla pääsimme taas aloittelemaan hitaasti ja varmasti. En tiedä mistä johtui, mutta meidän yhteinen sävel alkoi löytyä. Laukka alkoi toimimaan, ravissa päästiin jo tekeen haastavempiakin tehtäviä ja isoin ilo oli kun pääsimme aloittamaan puomityöskentelyn! Palaset tuntuivat vihdoin loksahtavan paikoilleen. Uskaltauduin jopa menemään ilman satulaa ja kuolaimettomalla. Otimme kotona ensimmäisiä hyppyjä ja valmennuksissa tamma vaan jatkoi paranemistaan. Vihdoin valoa todellakin näkyi tunnelin päässä.

Missä ollaan nyt? Tessa on kisannut nyt kahdet koulukilpailut voittaen molemmat, startannut kahdet estekisat sijoittuen toisessa. Voin tehdä kentällä vaikkapa ilman satulaa väistöjä, avoja, laukanvaihtoja, mennä puomeja tai mennä maastoon vaan nauttiin. Olen niin iloinen, että kaikkien vaikeuksien jälkeen ollaan päästy näinkin pitkälle. Ja kaiken lisäksi uskon Tessan suorituksien paranevan entisestään kun saatiin Solheds:ltä apua Tessan ihottumaan. Päivä päivältä tamman hyvinvointi paranee ja työnilo jatkuu.

Kyllähän meidän muidenkin hevosten kanssa ollaan menty eteenpäin, mutta Tessan kohdalla tämä vaan todisti selkeesti, että kun jaksaa uskoa niiden vaikeidenkin päivien jälkeen paremmista päivistä, kaikki on mahdollista. Asettaa sen tavoitteen itselleen ja lähtee tekemään töitä sitä kohti. Meidän tämän vuoden tavoite on syyskuun Niinisalon kenttäkilpailut ja muutaman viikon päästä selviää kuinka meidän käy!

Kuinka muilla on työskentelyt sujuneet?
Onko kaikki ollut kuin ruusuilla tanssimista,
vai onko niitä alamäkiäkin ollut?